Miksi arvostelemme ja tuomitsemme toisiamme niin herkästi?

Ihmetteletkö sinäkin sitä, miten yleistä ja helppoa on puhua pahaa toisista ihmisistä heidän selkänsä takana? Tai miten paljon somessa haukutaan ja lynkataan ihmisiä hyvin hatarin perustein? Paljon puhutaan myös koulu- ja työpaikkakiusaamisesta.

Olemme varmaankin erilaisia sen suhteen, miten paljon negatiivista arvostelua kestämme toisilta ihmisiltä ja mitä ylipäätään ajattelemme arvostelun merkityksestä.  Rakentava kritiikki on varmasti paikallaan monissa tapauksissa, mutta se onkin mielestäni ihan eri asia kuin tässä kirjoituksessa tarkoittamani arvostelu ja tuomitseminen, jotka perustuvat lähinnä haluun painaa toista alas ja nostaa itseä ylös. Tosin monikaan ei varmasti tiedosta, että omassa arvostelutaipumuksessa olisi siitä kyse.

Olen itse kasvanut perheessä, jossa on aina kovin sanoin arvosteltu toisia ihmisiä. Arvostelun syynä saattoi olla uskonto, rahakkuus, ulkonäkö, mielen epätasapaino tai sitten joku ihan itse kuviteltu ominaisuus toisessa. Muistan jo lapsena ihmetelleeni sitä, miksi joistakin ihmisistä tai ihmisryhmistä puhuttiin niin hirmuisen negatiivisesti. Myös meitä lapsia arvosteltiin herkästi, vähäteltiin ja varoteltiin tulemasta ylpeiksi.

Nyt toki ymmärrän, että muiden kova arvosteleminen ja vähättely kertoi vanhempieni omista huonommuudentunteista, peloista ja häpeästä. Ja tokihan se tarttui myös meihin lapsiin. Nuorena olin itsekin kova arvostelemaan muita, olin epävarma ja koin itseni aina hetkittäin ”paremmaksi” kun lyttäsin muita – yleensä vain omassa mielessäni tai sitten kaverin kanssa ”kauhistellen muiden typeryyttä”. Samalla olin hyvin herkkä sen suhteen, etten itse vain saisi kritiikkiä keneltäkään – yritin olla ”kaikille kaikkea” eli mahdollisimman täydellinen.

Ehkäpä juuri omasta taustastani johtuen olen aina ollut hyvin herkkä reagoimaan siihen, miten ihmiset arvostelevat ja tuomitsevat toisiaan – jopa huomaamattaan. Esimerkiksi työyhteisössä voi kehittyä sellainen tapa, että asiakkaista (henkilöistä tai muista organisaatioista) puhutaan erittäin negatiivisesti, ihmetellään ja retostellaan heidän puutteitaan tai ymmärtämättömyyttään. Samalla koetaan, että juuri me olemme ne parhaimmat ja fiksuimmat tekijät.  Moni voi puolustaa tällaista käyttäytymistä sillä, että ”pitää purkaa” negatiivisia tuntemuksiaan tällä tavalla ja ettei tuo arvostelu näy mitenkään heidän yhteistyössään noiden arvostelun kohteena olevien tahojen kanssa – mutta onko se totta? Omia tunteitaan voi purkaa syyttämättä niistä muita ja asenteemme muihin vaikuttaa aina yhteistyön laatuun.

Juuri viime viikolla kuulin uimahallissa käydessäni, kuinka nuorehko opiskelijaporukka retosteli erään ryhmäläisensä käytöstä. He purnasivat sitä, miten ko. henkilö ei osaa kertoa mielipiteitään, ei ole tarpeeksi aktiivinen jne. Minusta tuntui pahalta tuon parjatun opiskelijatoverin puolesta. Arviot saattoivat olla ihan oikeitakin, mutta sävy, jolla ihmisestä puhuttiin oli ikävä.  Kunpa muistaisimme, että ihminen jota arvostelemme, saattaa olla vaikkapa niin vaikeassa elämäntilanteessa, että on ylipäätään ihme, että hän on saanut itsensä aamulla sängystä ylös. Ja että hänen päivänsä saattaisi pelastaa ystävällinen huomio ja ymmärrys?

Usein arvostelemme toisia omien vääristyneiden silmälasiemme läpi. Näemme ehkä vain sen ryhmittymän tai ”lokeron”, johon hän kuuluu ja siitä päättelemme hänen koko arvonsa – tai arvottomuutensa. Luulemme tietävämme, millaisia tuon ryhmittymän (kaikki) ihmiset ovat. Iän ja elämänkokemuksen karttuminen tuo onneksi monille tässä suhteessa kasvua -ymmärrystä, ettemme ehkä sittenkään tiedä kaikkea ja kaikkiin lokeroihin kuuluu mieletön määrä erilaisuutta.

Joskus näemme toisessa niitä ominaisuuksia, joita olemme oppineet jostain syystä itsessämme vihaamaan – tai kieltämään. Esimerkiksi ärsyynnymme suunnattomasti, kun joku törttöilee liikenteessä – haukumme kuskia aivottomaksi puusilmäksi ja olemme sitä mieltä, että itse emme koskaan törttöile vastaavalla tavalla. Tosiasiassa jokainen törttöilee joskus (liikenteessä tai jossain muualla) ja jos sen pystyy myöntämään, voi suhtautua ymmärryksellä myös toisten (erilaisiin) törttöilyihin.

Omaa itsetuntemustaan voi lisätä sillä, että miettii, millaiset luonteen ominaisuudet muissa ihmisissä herättävät tuomitsemisen ja arvostelun halua. Esimerkiksi jos ei voi sietää epäaitoa tai teeskentelevää käytöstä toisten ihmisten taholta, kannatta miettiä missä määrin itsessä on noita ominaisuuksia.  Voisiko olla niin, ettemme edes tunnistaisi kyseisiä ominaisuuksia, ellei niitä olisi myös itsessämme?

Toisen ihmisen negatiivinen arvosteleminen on pohjimmiltaan ymmärtämättömyyttä. Emme koskaan tiedä, mitä arvostelun kohde on kokenut elämässään, mikä on tehnyt hänestä sellaisen mikä hän on. Emme tunne myöskään hänen geenejään, hänen kantamaansa taakkaperimää tai varhaisia lapsuuden kokemuksia. Ihminen ei ole niin vapaa tekemään (hyviä) valintoja, kuin haluamme yleensä uskoa. Alitajuiset taakat ja ohjelmoinnit ohjaavat meitä niin kauan, kunnes olemme tehneet ”purkutyön” itsessämme. Eikä kaikilla ole siihenkään mahdollisuuksia tai voimavaroja.

Kohdatessamme arvostelua muiden taholta koemme yleensä tulleemme väärinymmärretyiksi, lannistumme ja itsetuntomme kärsii. Silloin kannattaa muistaa, että arvostelija kertoo aina enemmän itsestään kuin sinusta.  Hän kertoo omasta pahasta olostaan tai huonosta itsetunnostaan. Terveen itsetunnon omaavalla ihmisellä ei ole tarve tuomita tai arvostella ketään. Hän pitää muita ihmisiä tasavertaisena ja kohtaa ihmiset ihmisenä. Hän myös ymmärtää, että vaikkei hän kaikista ihmisistä pidä, niin eivät he ole sen huonompia kuin hänkään ihmisenä.